Hyvästi Allun Grilli!

Suru-uutinen tavoitti Kaasujalankin 6. syyskuuta, kun Iltalehti kertoi, että formulasankari Mika Häkkisen tarinaa vaalinut Allun Grilli Vantaalla on jättänyt konkurssihakemuksen. Voi pojat, miten taas katoaa pala perinteistä vantaalaista sielunmaisemaa.

Allun Grillillä Kaasujalkakin vieraili monta kertaa. Ensin Petikon huonekalukeskittymässä, sitten Myyrmäessä kolkossa toimistokompleksissa.

LUE MYÖS: ALLUN GRILLI – KOSKAAN ET MUUTTUA SAA…

Sehän oli tietysti niin, että sen alkuperäisen tunnelman tavoitti vain Petikossa. Se, jos mikään, oli ”äijäravintola”. Allun grillihän lähti Mika Häkkisen autourheilubisneksen sponsoriksi 1980-luvulla jo ennen kuin Häkkinen oli vielä lupaava mikroautoilija.

Kaikkihan lähtevät ”völjyyn”, kun rattisankarista tulee maailmanluokan tähti, mutta Allun Grilli halusi auttaa Häkkistä jo ennen kuin tämä oli ajanut ensimmäistäkään kisaa autourheilun kuningasluokassa. Se, jos mikään, vaatii jaloa mieltä.

Ja uskollisena tukijalleen pysyi Häkkinen maailmanmaineeseen noustuaankin. Hän vieraili Allun grillillä selostajalegenda Matti Kyllösen jälkeen senkin jälkeen, kun MM-titteli oli varmistunut Japanin Suzukassa vuonna 1998.

Allun Grilliä muistellessa tulee palattua muutenkin aikaan ennen nykyistä globalisaatiota. Siihen aikaan, kun pankeilla oli toimivia konttoreita pikkukylissäkin. Kun paikallisella pankinjohtajalla oli osoite ja naama tuttu koko kylälle, koululaisten hiihtokilpailuissakin taisi kilpailijoiden numerolapuissa komeilla Säästöpankin, Osuuspankin tai Kansallis-Osakepankin eli KOP:n logo.

Kyllönenkin kehui

Iltalehden haastattelussa selostajalegenda Kyllösen mielestä Allun grillin vahvuudet olivat lämminhenkinen, henkilökohtainen palvelu ja hyvä ruoka. Hän muisteli syöneensä ravintolassa aina “Häkä” specialin.

”Tukeva pihvi oli. Vatsa tuli täyteen. Kun itsellänikin oli vieraita mukana, kun siellä kävin, niin aikamoisella ähkyllä lähdimme pois”, Kyllönen hehkutti Iltalehdessä.

Kun muutin itse Vantaalle vuonna 2007, ihastuin Vantaan tietynlaiseen rosoisuuteen. Onhan tietysti Kimi Räikkönen taustaltaan espoolainen, mutta Mika-nimisiä formulasankareita on kasvattanut vain Vantaa.

Kenenkään ei pidä loukkaantua, mutta minun on vaikea kuvitella, että Helsingistä tulisi ensimmäistäkään formulatähteä, saatikka rallisankaria. Eihän Mikoja ja Kimiä herraskaisemman oloinen Kekekään kasvanut aikuiseksi Helsingissä, vaan Lapinjärvellä, Haminassa ja Oulussa.

Jotenkin tuntuu, että autourheilusankareita voi kasvaa vain enemmän ”böndellä” tai ainakin ”böndehenkisessä” kaupungissa. Sellaisessa miljöössä, jossa kylän kollit kiertävät keskustaa tuunatuilla Fordeilla, Toyotoilla tai Volkkareilla.

Kotilaiset, kiitos!

Allun Grillille tulivat Myyrmäessä lähialueen toimistotyöntekijät, eivät enää nahkatakkiset ja öljyntuoksuiset raavaat ukot. Häkkisen muistoa vaaliva rekvisiittakin tuntui menettäneen merkityksensä ja muuttuneen vain osaksi mitä tahansa sisustusta. Aavistimme jo silloin, että tämä taitaa olla Allun Grillin lähtölaskenta.

”Allun Grilli Vantaan Variston Petikon huonekalukeskittymässä oli aikoinaan jo käsite. Sinne tultiin pitkiäkin matkoja katsomaan formulakrääsää, joka oli aikoinaan kuulunut sen kesätyöntekijälle, Martinlaakson omalle suurelle pojalle Mika Häkkiselle. Sitten Allun Grilli muutti pois Petikosta Myyrmäkeen, uimahallia vastapäätä. Krääsä seurasi mukana, mutta alkuperäinen henki ei ihan ns. ”kybällä”, kirjoitimme jo vuonna 2017.

Niin se on kaikki katoavaista. Ostin Popedan levyn ”Rasvaa koneeseen” vuonna 1980 ja korkealentoisemmasta progressiivisesta rockista tykännyt bändikaverini siitä jaksoi rumasti sanottuna ”v-llakin”. Olin silloin 17-vuotias. En mennyt katsomaan Popedan jäähyväiskeikkaa Ratinalle 2. syyskuuta, mutta uutisista katsoin siitä väläyksiä televisiouutisista. Liikuttunut olo tuli. Niin tuli myös, kun luin Allun Grillin konkurssista.

Kiitos kuitenkin Kotilaisen perheelle siitä, että Allun Grilliä jaksettiin pyörittää toisessa sukupolvessa aina tähän syksyyn saakka. Allun Grillin jälkeen Vantaa on taas hiukan toinen kuin ennen. Modernimpi ja hengettömämpi.

Teksti Urmas Hurmalainen
Kuvat Mika Salomaa