Vain taloudellisuus ratkaisee?

Uusien autojen koeajojutut alkavat olla aika puisevaa luettavaa. Tuntuu, että vain kulutuksella tai sähköauton toimintasäteellä on merkitystä.  Siksi oli hellyttävää katsoa Ylen Elävästä arkistosta jenkkiauto Ramblerin koeajo vuodelta 1966.

1960-luku oli vielä isojen jenkkiautojen kulta-aikaa. Vaikka jo silloin kehitettiin kätevien ja pienempien autojen ns. compact car -autoluokka, niin aika pian jenkit alkoivat taas kasvattaa pienempienkin autojen kokoa.

”Vaikka monen pojan toiveena onkin oikea amerikanrauta, eli dollarihymy, saa käytännössä moni sittenkin tyytyä muihin automerkkeihin”, virkamiehen oloinen, ulsteriin pukeutunut toimittaja selostaa Ylen Elävästä arkistosta löytyvässä Moottoriruutu-ohjelmassa vuonna 1966.

99 % henkilöautojen tuotannosta jenkeissä jakautui silloin vain neljän suuryhtymän kesken. Maailman suurin autovalmistaja oli General Motors ja sen päämerkki oli Chevrolet. Neljänneksi eniten myyty amerikanrauta oli Rambler, jonka American-mallin Ylen testaaja koeajoi.

Rambleria ei enää ole automarkkinoilla ollenkaan.

”Rambler on tyypillinen amerikkalainen auto. Suuri moottori edessä, takapyöräveto, suhteellisen painava, suurehkot pyörät”, koeajaja esittelee.

”Pitää hyvin suuntansa”

Mutkaisilla teillä Ramblerin American-mallilla ei pääse kovin suuriin nopeuksiin, ellei anna takavetoisen auton perän luistaa.

”Suorilla teillä auto pitää hyvin suuntansa, eikä ohituksissakaan tarvitse haeskella erikoisvaihdetta. Kolmonen toimii tehokkaasti. Bensiininkulutukseksi mittasin 337 kilometrin matkalla nastarenkailla ja 90 kilometrin tuntinopeudella 11,1 litraa 100 kilometriä kohti.”

Videopätkä kestää reilut 17 minuuttia ja kulutuslukemat kuitataan vasta viimeisellä minuutilla lyhyesti.

Toki bensa on ollut silloin halpaa, mutta niin oli suomalaisten elintasokin moninverroin heikompi kuin nyt. Tietysti kulutus on tärkeä kriteeri auton valinnassa: onhan polttoaine nyt julmetun kallista.

Mutta kyllä siinä autossa on paljon muutakin: esimerkiksi äänettömyys ja ajon yleinen mukavuus ja vaivattomuus.

Koska varsinkin amerikkalainen auto oli 1960-luvun Suomessa pienen eliitin ylellisyyttä, Ylen koeajopätkästä välittyy testaajankin poikamainen innostus Rambleriin. Nythän hyvin tavallisellakin palkansaajalla on erilaisten rahoitussysteemien ja yksityisleasingien myötä varaa sellaiseen autoon, jonka tasoa Ylellä koeajettu Rambler aikoinaan edusti. Minä tunnen vaikka kuinka monta perusduunaria, jotka ajavat 5-sarjan Bemareilla ja E-Mersuilla.

Ei enää tunnetta

Tämän päivän autojutuissa on paljon tietoa, mutta aika harvoin lämpöä. Tämä koskee epäilemättä itseänikin. Pitää miettiä pää punaisena, miten 70 000 euron sähköauto eroaa 50 000 euron sähköautosta muuten kuin toimintasäteen osalta.

Helsingin Sanomissa oli 12. tammikuuta ihan mainio juttu siitä, kuinka autot ovat aina olleet pop– ja rock -musiikissa tärkeä innoittaja ja inspiraation lähde pop-musiikin tekijöille.

”Laulussa auto vie kohti vapautta. Auton ja popmusiikin suhde on vanha ja monitasoinen, mutta autoilun sähköistyminen voi karsia lauluista romantiikkaa”, kirjoitti musiikkitoimittaja Ilkka Mattila.

Autoistaan tuli tunnetuksi jo Olavi Virtakin. Muistan myös Topi Sorsakosken jossain haastattelussa Mersunsa ratissa naureskelleen iskelmäartistien ”puuratti-kerholle”. Kun iskelmälaulaja alkoi saada menestystä, hän osti Mersun tai Volvon ja vaihtoi sen standardiratin puiseen ohjauspyörään.

Mattilan artikkelissa pohdittiin myös sitä, miten kehittyy sähköautojen ja pop-musiikin suhde. Janis Joplin yli 50 vuotta sitten pyysi Jumalaa ostamaan hänelle Mercedes-Benzin: ”Oh Lord, won’t you buy me a Mercedes Benz?”.

Pyytääkö kukaan käheä-ääninen naisartisti tänä päivänä Jumalaa ostamaan hänelle Teslan?

Itsekin kyselin jokunen aika sitten Kaasujalassa, miten käy sähköautojen aikakaudella ns. ”ramipoika” -kulttuurille. Sille autoja rassaavalle nuorten miesten porukalle, josta yhden nimi on perinteisesti ollut ”Rami”. Tesloja ei enää ”tuunailla” konepelti pystyssä, kun ei ole konepellin alla polttomoottoriakaan. Ja kun ei ole moottoria, ei tarvitse huikata ”Onks sulla Rami meisseliä?”.

Minulla on vahva tunne, että auto ei ole enää tunteenasia, vaikka Tesla statussymbolina kasvattaisikin merkitystään.