Kusipäisten pyöräilijöiden bongausryhmä

Liikennettä me tarvitsemme kaikki. Myös me autoilijat, vaikka elokapinalliset voivat olla toista mieltä. Olen aina inhonnut öykkäröiviä autoilijoita. Kesän kokemusten perusteella vahvistus kuitenkin käsitys, että tämän päivän röyhkeitä öykkäreitä ovat urheilushortseissaan ja ajolaseissaan kiitävät kiilusilmäiset fillaristit.

Olin heinäkuisena iltana palailemassa rouvan kanssa fillareilla iltakaljoilta Tikkurilan keskustasta kotiin. Odotimme Valkoisenlähteentien ja Talvikkitien risteyksessä liikennevalojen vaihtumista punaiselta vihreälle. Takaa polki hullun lailla ajolaseissaan ja hienolla fillarillaan mulkero, joka näytti meille keskisormea ja torui meidän hienosti sotkevan koko liikenteen.

Minulla ei ole tapana haastaa riitaa, enkä ole 50 vuoden takaisten peruskouluvuosien jälkeen joutunut myöskään tappeluun. En ole myöskään huomannut, että minun tekisi mieli ketään lyödä. En edes silloin, kun minua kohtaan käyttäydytään loukkaavasti.

Tällä kerralla kuitenkin minussa jokin naksahti ja yritin huudella mulkeroa pysähtymään: kysyäkseni, mitä me olimme vaimon kanssa tehneet väärin ja miten me olimme liikennettä sotkeneet. No, hän meni menojaan. Ei pysähtynyt, mutta näytti kyllä keskisormea. Mulkero ei ollut mikään uhitteleva teini, vaan ihan aikuinen mies, arvioisin hänen olleen 35-50 -vuotias Key Account Manager.

Tällä kerralla minun ihan oikeasti olisi melkeinpä tehnyt mieli vetäistä mulkeroa turpaan. Vaimo rauhoitteli ja sanoi, että enhän minä nyt voi mielenrauhaani yhden kusipäisen fillaristin takia menettää. No, illan mittaan rauhoituin ja totesin itselleni legendaarisen Hannu Karpon sanoin: ”Anteeksi. Itsehillinnän menettäminen ja huono käytös eivät ole milloinkaan puolusteltavissa. Mutta kun tätä työtä tekee täydellä sydämellään, kuppi joskus kaatuu.”

Liittyminen oli lähellä

Vastaavaa on sattunut kerran ennenkin. Liikennevalojen vaihduttua Helsingin Pitkänsillan jälkeen Liisankadun- liikenneympyrässä punaiselta vihreälle lähdin lipumaan eteenpäin, kunnes jono yllättäen pysähtyi. Valitettavasti jäin kahden auton väliin jumiin suojatien kohdalla. Suojatietä pitkin hullun lailla urheilufillarillaan piukeissa pyöräilyshortseissa ja kiilusilmäisissä ajolaseissa autojen välissä pujotellut fillaristi pamautti silloisen Väyrys-Mersun konepeltiin nyrkillä ja näytti hänkin keskisormea.

Tulee vähän sellainen olo, että pyöräilyä tosimielellä harrastavat fillaristit ovat omineet nyt jalkakäytävät ja pyörätiet, monesti myös autotiet. En viihdy somessa enkä ole tähän asti liittynyt mihinkään Facebook-ryhmään. Kuitenkin Kusipäisten pyöräilijöiden bongausryhmä Facebookissa herätti minussa poikkeuksellista kiinnostusta.

Minulla ei ole polkupyöräilyä eikä sen vakaa harrastamista vastaan yhtään mitään. Pyöräilenhän itsekin ja 24-vaihteisella pyörälläni poljen joskus vauhdikkaastikin ja vieläpä pitkiä matkoja. Kesällä polkupyörä oli pääasiallisin liikkumisvälineeni melko pitkilläkin matkoilla, kiitos polttoaineiden hinnat pilviin nostaneen raakalaisen, Putinin.

Olen kuitenkin saanut sellaisen kasvatuksen, että kanssaihmisiä kohtaan on ainakin yritettävä olla kohtelias. En tiedä, onnistunko siinä aina itsekään. Kun kello neljän iltapäiväruuhkissa joku antaa minulle tilaa liittyäkseni jononjatkeeksi, heilautan kättäni näkyvästi osoittaakseni kiitollisuuteni. Kyllä minun sappeni kiehahtaa myös huonosti käyttäytyvistä autoilijoista. Olen sellaisiinkin törmännyt, mutta siitä on jo todella kauan aikaa.

Valitettavasti minulle vain on tullut sellainen mielikuva, että vakavalla mielellä pyöräilyä harrastavat pitävät itseään kevyen liikenteen hallitsijoina, joita eivät mitkään kohteliasuussäännöt koske liikenteessä. En minä jaksa postailla hölmöyksissään törttöileviä, sillä vahinkoja sattuu meille kaikille. Mutta röyhkeä kusipäisyys on ihan toinen juttu. Tosin, minusta tuntuu, että samat röyhkeät fillaristit ovat myös röyhkeitä autolla liikkuessaan.

Teksti Urmas Hurmalainen