Harjoituskappale – Saab 96 ’76

Tämä SAAB on ollut helsinkiläisen Toni Koskisen pitkäjänteisen työn kohteena jo vuosien ajan. Artikkelia tehtäessä auton tila oli ”evoluutiomalli kaksi”. EVO 1:seen nähden auto on muuttunut radikaalisti, mutta vasta EVO 3:een on luvassa lisäpotkua pellin alle.

SAAB päätyi Tonin omistukseen 80 euron korvausta vastaan. Ostohetkellä auto oli melko karussa kunnossa, mutta moottori kuitenkin kävi ja jarrutkin pelasivat. Kori puolestaan näytti siltä, että ruostekorjauksia oli luvassa vain vähän, näkyvää ruostetta oli vain takalokasuojien yläreunoissa ja ovien alareunoissa. SAABille tyypilliseen tapaan hitsattavaa löytyi kuitenkin huomattavasti enemmän, kun rakenteita tutkittiin hieman tarkemmin. Etupään pyöränkaaret olivat nähneet parhaat päivänsä ja olivat reunoilta sekä alareunasta puhki ruostuneet. Takapäässä ruostevauriot olivat vielä mittavammat. Iskunvaimentimet ja jouset olivat täysin irronneet kiinnikkeistään ja pohja oli muutenkin melkoisen hapero.

Hitsaustyö jatkui pikkuhiljaa, ja samalla hankittiin uusia osia sieltä mistä niitä edullisimmin sai. Ysikutosten osia oli tuolloin vielä melko hyvin ja ennen kaikkea edullisesti saatavilla. Tottahan toki myös varaosa-auto piti hankkia. Siitä saatiin hyväkuntoiset ovet, takajouset kiinnityksineen sekä moottori ja vaihteisto. Vaikka lähes kaikki pintapellit saatiin vaihdettua, meni pelkkien ruosteiden hitsaamiseen yli 2,5 neliötä peltiä.

Maalia pintaan

Ysikutosen oli tarkoitus toimia myös automaalauksen harjoituskappaleena, ja niinpä hitsaustyön valmistuttua oli vuorossa pohjatöiden teko. Paklatessa, hioessa ja aina välillä motivaatiota hakiessa menikin sitten useita kuukausia. Kun Kajakin kilpien lähtöön oli aikaa enää kuukauden verran – tuohon aikaan kilvet vielä lähtivät, kun auto oli ollut tarpeeksi kauan katsastamatta – oli Tonin aika ryhdistäytyä ja viimeistellä pinnat maalausta varten. Aikaisempaa kokemusta maalaamisesta ei miehellä ollut, mutta onneksi päänuppi oli täynnä hyviä neuvoja ja kaverilta oli saatu lainaksi hyvälaatuinen ruisku. Näiden avulla lopputuloksesta tuli kelvollinen, ja autoa alettiin kasata loppuun.

Moottorille ei oltu tehty mitään koko projektin aikana, mutta se hurahti käyntiin parin tunnin puuhastelun jälkeen. Ostohetkellä kytkin ei irrottanut lainkaan, ja tässä vaiheessa se oli aiheellista korjata yhdessä jarrujen kanssa. Kun auto oli saatu käyntikuntoon, kasattiin se nopeasti loppuun. Katsastuksessa ei havaittu mitään huomautettavaa, joten leima tuli papereihin.

Rakentamisen aikana pidettiin kirjaa kustannuksista, ja tässä vaiheessa huomattiin, kuinka pahasti alkuperäinen arviointi oli mennyt pieleen. Ajatuksena nimittäin oli, että yli 1 500 euron kustannuksia ei leimalle viemiseksi tule, mutta loppujen lopuksi tässä vaiheessa oli rahaa kulunut jo 3 500 euroa. No, harrastuksethan maksavat aina, eikä tuo summa loppujen lopuksi paljoa ole hyväkuntoisesta harrasteautosta.

Evo 2

Ensimmäistä evoluutiomallia tehdessä oli Tonilla jo melko tarkkaan mielessä myös toisen evoluution ulkonäkö. Rahatilanne ja muut projektit kuitenkin hidastivat toteutuksen aloittamista niin, että ajatukset saivat muhia päässä peräti viisi vuotta. Niiden vuosien aikana oli ruostetta päässyt jo tulemaan sinne tänne, ja olipa oikeaa etukulmaa tullut vähän kolhittuakin.

Koska hitsaus oli vuosien aikana tullut tutuksi, päätti Toni lähteä tekemään korimuutoksia pellistä. Heti alkuun hitsattiin lokasuojista umpeen kaikki aukot ja syvennykset, jotta korilinjoista tulisi sulavammat. Tämän jälkeen lokasuojat hitsattiin alkuperäisen pulttikiinnityksen sijaan kiinni koriin. Tällä tavalla etenkin takakyljet saatiin siistimmän näköisiksi, kun niiden keskelle ei jäänyt lokasuojan saumaa. Kori myös jäykistyi melko lailla näiden hitsisaumojen ansiosta, tulivathan lokasuojat näin osaksi kantavaa rakennetta.

Muotoja… ja vähän vielä ruostetta

Sekä eteen että taakse helmat tehtiin samalla tekniikalla. Lokasuojien väliin hitsattiin mukavan muotoiseksi taivuteltu pellinpala, jonka jälkeen lokasuojia pidennettiin tarvittava määrä. Ysikutonen ei ole perinteisesti niitä kaikkein matalimpia autoja, joten lokasuojia jouduttiin pidentämään paljon. Alustan madalluksen ja uuden etuhelman hitsauksen jälkeen maavara etuhelman alla oli pienentynyt yli 20 cm alkuperäiseen verrattuna.

SAABissa ei ole oven alle ulottuvia helmapeltejä, ja siksi auto usein näyttää korkeammalta kuin onkaan. Toni päätti ratkaista tämän visuaalisen ongelman tekemällä pellistä helmakotelot, joiden tarkoituksena oli saada auto näyttämään sekä matalammalta että leveämmältä. Pitkän pohdiskelun ja etsiskelyn jälkeen löytyi kaverilta Opel Vectran helmapellit, joista sai veistettyä SAABiin sopivat. Niitä jouduttiin tosin pidentämään. Ei tulisi heti mieleen, että Vectran helmapelti on lyhyempi kuin Ysikutosen.

Takavaloiksi Toni oli jo ensimmäisen evoluution aikana ajatellut lokasuojien sisään upotettuja pyöreitä valoja. Silloin taidot eivät vielä riittäneet, eikä sopivia valaisimiakaan ollut löytynyt. Viiden vuoden odottelu oli tällä saralla hedelmällinen, koska sinä aikana oli löytynyt halutun laiset valot, vieläpä E-merkinnällä varustettuna, ja taidotkin olivat karttuneet. Niinpä Toni sahasi valoille reiät takalokasuojiin ja hitsasi niihin putkenpätkät, joihin oli tehnyt pohjat valoille.

Takaspoileri on ainoa lasikuituinen osa korissa. Evä on peräisin kupla-Volkkarista ja asennettu luukkuun ylösalaisin, vahingossa. Toni ei missään vaiheessa itse edes huomannut asentaneensa spoileria väärin päin. Asia selvisi hänelle vasta, kun autoa ihailemaan tullut kaveri kysäisi: ”Mistä ihmeestä keksit kääntää tuon spoilerin ylösalaisin? Nyt se näyttää todella hyvältä!”. Onnekas vahinko siis.

Molemmat ovet vaihdettiin, taas, vähäruosteisempiin. Tosin näistäkin molemmista jouduttiin hitsaamaan kymmenkunta ruostereikää umpeen. Nyt ovet ovat kuitenkin kunnossa, eikä ruostetta pitäisi olla enää lainkaan, ainakaan toistaiseksi.

Viimeistelyä

Kun hitsaukset oli tehty, oli uutta saumaa koriin kertynyt yli 20 metriä. Kaikki saumat piti tietysti vielä tinata. Viimeistelytinaa kului niin paljon, että Toni ei pysynyt enää laskuissa mukana. Pohjatöissäkin meni jälleen useita kuukausia, välillä kovasti töitä tehden ja välillä motivaatiota keräten. Lopulta Toni ruiskutti omassa tallissa pintaan punaisen värin, jonka lakan sekaan sekoitettiin runsaasti kultahilettä. Konepelti ja maski maalattiin mustalla, jossa on samaa kultahilettä lakan seassa. Toni osasi huomioida aiemmilla maalauskerroilla tekemiään virheitä ja maalipinnasta tuli oikeasti hyvä.

Toni on luvannut, että ei enää koskaan ryhdy tällaiseen isoon projektiin, niin paljon hikeä, verta ja kyyneleitä on tallilla vuodatettu. Tuo lupaus tuskin kovinkaan kauaa kestää, koska Tonin kanssa jutellessa huomaa herran päänupissa pyörivän mitä moninaisimpia projektiaihioita.

Teksti ja kuvat Spinneri Magazine