Konna ja Koukku – Pontiac Firebird Trans Am ´78

Kaahausleffojen klassikkojen eliittiin kuuluva Konna ja koukku, Smokey and the Bandit, on poikinut lukuisia tribuutteja, kunnianosoituksia tälle legendaariselle autolle. Siispä viikset huulille, bootsit jalkaan ja stetson päähän – nyt mennään eikä meinata!

1970-luvulla viikset olivat miehisten miesten symboli, vaatiihan parran kasvu runsaasti testosteronia. Vain ne miehet, joilla on riittävän kova itsetunto, käyttivät viiksiä.

Elokuvahahmo Bo Darville lienee tunnetuin viiksivallu ainakin autofriikkien piireissä. Hän oli rekkakuski, jonka maine tiedettiin läpi eteläisen Amerikan. Yhdessä partnerinsa, Snowmanin, kanssa hän hoiti lastin perille, maksoi mitä maksoi. Usein se tapahtui keinoja kaihtamatta, ja siitä juontaa lempinimi Konna, the Bandit.

Kun on suuri ego, myös tyylin pitää olla kohdallaan. Ruskeat bootsit, leveälahkeiset farkut, riittävän iso ja riittävän kiiltävä vyönsolki olivat ajan henkeen kuuminta muotia. Päälle punainen kauluspaita ja aina vähintään kaksi ylintä nappia auki. Tyylikäs ulkoasu viimeisteltiin cowboy-hatulla – jota ei otettu pois kuin yhdestä syystä…

Special Edition

Kunnon konna tarvitsee kunnon auton. Aivan kuten Bandit, auton piti olla luja, voimakas, vankkarakenteinen ja nopea. Kun ottaa huomioon missä sitä käytetään, auton alusta ei saisi olla liian matala. Kun koukut (smokeys) pitää karistaa kannoilta, ennalta määrätyt ja asfaltoidut tiet eivät aina yksinkertaisesti riitä. Siksi Corvette ei käynyt. Sanomattakin lienee selvää, että amerikkalaiset cowboyt eivät Ferrareilla tai Porscheilla ajele.

Elettiin vuotta 1977, jolloin paras vaihtoehto oli Pontiac Firebird ja sen kuumin malli Trans Am. Firebird oli juuri tuolle vuodelle saanut faceliftin. Nyt kasvoilla oli ajan hengen mukaiset neliskanttiset valot, mikä tekee tästä versiosta monen silmään sen kaikkein tyylikkäimmän.

Trans Amin konehuoneessa käytettiin kolmea vaihtoehtoa: Pontiacin omaa 400-kuutiotuumaista vinkkeliä oli tarjolla kahtena vaihtoehtona, 180- ja 200-heppaisena. Californiaan rekisteröidyissä Trans Ameissa tilalla oli Oldsmobilelta lainattu 403-kuutiotuumainen.

Musta-kulta -erikoismalli oli nyt nimeltään Special Edition. Sen varustukseen kuuluivat 15-tuumaiset Snowflake -alumiinivanteet, kullanväriset koristeet niin auton ulkopuolella kuin sisälläkin sekä ohuet kultateippaukset siellä täällä autoa. Ja tietysti lähes koko konepellin täyttävä kullattu tulilintu siivet levitettynä. Vuonna 1977 valmistetusta 68 774 Trans Amista 15 567 oli näitä erikoismalleja, jolla Bandit myös ajoi.

Hänen autonsa konepellin läpi tunkevassa skuupissa luki ”6.6 litre”, mikä tarkoitti Oldsmobilen konetta. Todellisuudessa elokuvayhtiö ei uskonut pärjäävänsä 185 hevosvoimalla, vaan tilalle vaihdettiin yli sata heppaa tehokkaampi 455 Super Duty -moottori.

Pontiac tarjosi tuotantoyhtiölle lähteestä riippuen kolme tai neljä Trans Amia, jotka kaikki hajotettiin elokuvan valmistuksen aikana.

Vuosimallin 1979 myötä Trans Am sai jälleen uudet kasvot. Nyt nelivalot oli eroteltu yksittäisiksi ja puskurit olivat muhkeammat. Samoin takavalon paneelia oli siloteltu. Klassista 400-kuutiotuumaista kasia sai enää kymmenvuotisjuhlamalliin. Vuotta myöhemmin tarjolle tuli turboahdettu 4,9-litrainen ja 210-hevosvoimainen veekasi; tälllaisen Bandit valitsi elokuvan jatko-osaan.

1978 Pontiac Firebird Trans Am 400 T/A 6.6

Kuvien musta Trans Am on eräänlainen kunnianosoitus legendaariselle elokuva-autolle. Se ei kuitenkaan ole aito Special Edition, vaan ”pelkkä” Trans Am 400:lla koneella. Kuka on rakentanut auton nykyiseen asuunsa, sitä ei tarina kerro.

Joka tapauksessa SE-mallia vastaavat muutostyöt on tehty hyvin. Lukuun ottamatta skuupin merkintää, korin kaikki koristetarrat ovat samanlaiset kuin Banditin Trans Amissa. Sisältä löytyy ehkä se selvin johtolanka, joka paljastaa, ettei kyseessä ole aito Special Edition. Oikeassa SE-mallissa kojelaudan taustalevy olisi myös kultainen, tässä autossa se on hopeinen. Muita eroja Banditin autoon on kiinteä kovakatto sekä punainen sisustus ja plyysipenkit. Ja tietysti moottori…

Vuosien 1977-78 Firebird on kieltämättä komean näköinen. Kylkilinja on simppeli ja pullea, ja ykköspolven Camaroista ja Firebirdeistä tutusta Cokis-pullo-muotoilusta on jätetty aavistus jäljelle. Kattolinja kaareutuu takalasiksi ja siitä edelleen samassa linjassa takaluukun kanneksi, jonne perässä oleva ilmanohjain tekee hyppyrin. Takalasi ulottuu sivuille saakka luoden samalla pienet sivuikkunat.

Eurooppalaisten standardien mukaan ei ehkä puhuttaisi urheiluautosta, mutta amerikkalaisen mittapuun mukaan Trans Am oli yksi urheilullisimmista jenkeistä. Tätä korostaakseen Pontiac esitteli vuodelle 1978 lisävarusteisen WS6-alustan. Sen mukana tuli muun muassa jäykemmät jouset ja paksummat kallistuksenvakaajat.

Valitettavasti kuvien Trans Amissa sellaista alustaa ei ollut. Näin ollen joudutaan tyytymään perusamerikkalaiseen ajettavuuteen. Jäykkä taka-akseli ehkäisee liiallista sivuttaista kallistelua, mutta kiihdytyksissä ja jarrutuksissa kori luonnollisesti elää. Paksujen renkaiden korkea profiili ohentaa ajotuntumaa, eli suurten nopeuksien pitäminen mutkissa vaatii totuttelua. Elokuvassakin huomaa monessa kohtaa, kuinka Banditin Trans Am käyttäytyy levottomasti ja hermostuneen oloisesti nopeimmissa mutkissa. Pitää vain nostaa hattua Konnan ja koukun stuntmiehille!

Veekasin vääntö riittää vaivattomaan liikkumiseen ja automaatti sopii oivasti sen kaveriksi. Kun kaasun runttaa lattiaan saakka, muhkea isolohkon jytinä tunkeutuu ohjaamoon, ja nopeusmittarikin nousee heti kun laatikko herää mukaan leikkiin. Peräkin on mahdollista saada luistoon pienellä kikkailulla. Kivaa hommaa, varsinkin tekoviikset naamassa ja Cowboy-hattu päässä…

Teksti Spinneri Magazine, kuvat Jari Sjöman