Taksi-isäntä on aina naisen puolella

Taksimies ajaa yöaikaan eronneita ja karanneita. Jos takapenkille karanneille miehellä ja naisella tulee erimielisyyttä osoitteesta, asettuu Westerlundin Kari naisen puolelle ja ajaa tämän osoitteeseen.

Kari on Helsingin taksimiesten niin sanottua vanhan liiton koulukuntaa. Raamikas ja urheilua harrastava herrasmies ja kolmannen polven perheyrittäjä. Vanhan liiton miehet ovat jo sen verran parkkiintuneita, että tietävät, miten asettaa sanansa. Kaikkeen on totuttu ja asiakkaan annetaan tiettyyn rajaan asti olla oikeassa, mutta kokenut taksi-isäntä tietää, kuka lopulta on kipparin laivassa.

Kari alkoi itse ajaa ’’vossikkaa’’ jo toukokuussa 1974. Alla oli silloin Volvo 144, jonka hän muistaa mahdottoman hyväksi autoksi. – Tietysti nykyautot ovat mukavampia ja hienompia, mutta haavoittuvan sähkötekniikan lisääntyminen on tehnyt sen, että ne eivät enää ole yhtä luotettavia kuin entiset autot, hän sanoo.

Äijän hommia

Kun on pyörittänyt 37 vuotta työkseen taksiauton rattia Helsingissä, on navigaattorille aika vähän käyttöä.
– 1970-luvulla meidän piti lupaa hakiessa tuntea joka ikinen kadunpätkä Ruskeasuolta Katajanokan kärkeen. Nuoremmilta kavereilta ei vaadita yhtä paljon. Mutta kun sä annat navin ohjata perille, niin ethän sä opi hahmottamaan eri alueita. Jos tiputat asiakkaan johonkin paikkaan ja menet samaan osoitteeseen kahden viikon päästä, niin varmasti edellisestä kerrasta ei ole jäänyt mieleen mitään, Kari sanoo.

Pitkän linjan taksimies myöntää, että omassa hommassa on aimo annos äijää, vaikka naisiakin nähdään yhä useammin kuljettajina, naisia on rekrytoinut Kari itsekin. – Mutta kyllä naisen täytyy tietyllä tavalla olla hyvä jätkä tässä duunissa pärjätäkseen. Ja usein aika tälle alalle hakeutuva nainen on tottunut jo nuorempana taistelemaan paikastaan ja on siksi terveellä tavalla riittävän kova.

Posiolle kesälääkäriksi?

Kari on hommassaan nähnyt monenlaista. – Kun on ajanut Helsingissä vossikkaa 30 vuotta, voi mennä Posiolle kunnanlääkärin kesätuuraajaksi. Kun vanha mummo tulee kyytiin, ehdit kuunnella aikamoisen repertuaarin eri lääkityksiä 5-10 minuutin aikana, Kari hymyilee.

Keskustelunavauksen Kari jättää aina asiakkaalle.
– Tämän päivän työelämässä hetki taksin takapenkille voi olla asiakkaalle ainoa mahdollisuus nauttia puhumattomuudesta. Pitää osata käyttäytyä oikein ja valita sanansa tarkasti, kun koskaan ei tiedä, onko asiakas vaikka menettänyt omaisensa.

Kun Kari aloitti taksihommat 1970-luvulla, taksilla ajelu oli harvempien herkkua ja osittain enemmän ylellisyyttäkin kuin tänä päivänä. – Silloin pyydettiin jättämään kadunkulmaan ennen kotia, kun ei haluttu aiheuttaa naapurissa kateutta, Kari muistelee.

’’Nenä kiinni mun työmaalla’’

Eräs opiskeluaikoinaan vossikkaa 1970-luvulla ajanut sukulainen muistaa vieläkin, kuinka muutamilla sen ajan poliitikoilla ja nuorilla yrityselämän kyvyillä oli taipumus mahtailla nuorelle kuskille. Karilla ei tällaisesta ole kokemusta. – Varmaan omalla olemuksellakin on siihen osuutensa. Ja nyt tietysti etua on siitäkin, kun on harmaata pohjaväriä hiuksissa, sanoo 183-senttinen yrittäjä.

Kari myös uskaltaa sanoa remuavalle asiakkaalle tarvittaessa, että ’’nenä kiinni, tää on mun työmaa’’.
– Sanon, että varmasti vien perille, mutta kehotan ottamaan rauhallisesti.

Karin työetiikkaan kuuluu aina asettua asiakkaiden keskinäisissä kärhämissä heikomman puolelle, ja se heikompi on usein nainen. – Jos mies ja nainen kinastelevat, kumman osoitteeseen ajetaan, kuuntelen naista. Ja naisen jäädessä pois kyydistä katsomme perään, että hän pääsee turvallisesti rappuun.

Entäs ne legendat naisasiakkaista, jotka yrittävät selvitä maksusta tarjoamalla setelien tai luottokortin sijasta jotain muuta? – Ei ole sellaista omalle kohdalle tullut, enkä ole kuullut tällaista muiltakaan. Ihan asiaton kysymys, Kari vastaa.

Teksti ja kuvat Timo Kiiski