Chevrolet Malibu Coupe Landau ´70 powered by Corvette

Nurmijärveläisen Jarno Kallisen Chevrolet Malibu kääntää jo sellaisenaan monen pään. Näyttävä ulkoasu ei vain kerro kaikkea; tekniikka tähän autoon on lainattu Corvettesta! Autolla on myös varsin värikäs historia…

Yleensä artikkelitekstin tekeminen on vähintään kaksivaiheinen prosessi: ensin haastatellaan auton omistaja, sitten kerätään taustatietoja ja lopuksi naputellaan teksti. Tällä kerralla esiteltävän auton omistaja kuitenkin yllätti minut täysin. Hän oli oikeastaan tehnyt minun työni tuodessaan toimitukseen lähes valmiin tekstin! Vieläpä niin hyvän, että katsoin parhaimmaksi antaa Jarnon itse kertoa autonsa tarinan…

Ruotsista Suomeen

Malibu on uitettu maahamme muuttoautona Ruotsista vuonna 1984. Ensimmäiset Suomi-vuotensa Malibu on viettänyt Tampereella. Sen jälkeen Malibu on majaillun ainakin Vantaalla, Lahdessa, Nurmijärvellä ja Vihdissä, mistä auton edellinen omistaja, Tero Niemeläinen, osti sen vuonna 1994. Malibu oli tuolloin tumman sininen, hieman lilahtava; kyseinen väri lienee maalattu jo Ruotsissa. Alkuperäinen väri on ollut hopeanharmaa.

Teron hakiessa autoa Helsingistä ei Malibu ollut ajokunnossa. Se piti työntää trailerin kyytiinkin. Auton kotitalliin saatuaan Tero hankki 90-luvun Corvetten 350-kuutiotuumaisen ei 5,7-litraisen V8 moottorin. Aluksi moottori varustettiin kaasuttimella, joka myöhemmin korvattiin Holleyn 2-piste ruiskulla. Kyseinen ruisku ei kuitenkaan toiminut kunnolla, joten sen tilalle asennettiin 1982 Corvetten moottorista lähtöisin oleva Crossfire Injection -ruisku.

Samassa yhteydessä laatikko vaihtui Corvetten TH700R4 -vaihteistoksi, samoin kuin etupään kallistuksenvakain paksumpaan ja kumipuslat uretaanisiin. Myös taakse asennettiin kallistuksenvakain, normaalisti sitä ei Malibussa ole.

Jossain vaiheessa Tero oli myöskin vaihtanut Malibun alkuperäisen 10-pulttisen perän Toyota Hiacen perään. Ei alkuperäisessä perässäkään ollut mitään varsinaisesti vialla, vaan vaihdon syy oli lähinnä alkuperäinen, harva perävälitys, 2.29:1. Ja onhan pakettiauton perä myös kestävää tekoa.

Nykyinen Mitsubishin Manzai Blue -metallihohtoväri on maalattu Malibuun vuonna 1995. Samalla maalattiin tummemmalla GM:n American Black Sapphire -värillä raidat kylkiin sekä konepeltiin ja takaluukkuun. Maalaus on ollut vauhdikas projekti; päätös tehtiin maanantaina, pohjatyöt viikon mittaan yön pimeinä tunteina, itse maalaaminen perjantain ja lauantain välisenä yönä. Lauantaina puolilta päivin onkin sitten ajettu auto näytille Joensuun näyttelyyn! Sen verran kiire maalauksen kanssa oli tullut, ettei oltu huomattu, että kuskin oven raitoihin taiteillun Chevrolet -merkin toisen sakaran pääty oli mennyt väärinpäin viistoon…

Maalauksen yhteydessä Malibun alkuperäinen keulapala vaihdettiin vuoden 1984 El Camino SS:stä lähtöisin olevaan nelivalokeulaan. Makuasia, mutta omasta mielestäni näyttää paremmalta kuin Malibun originaali keula.

Näyttelyn jälkeen Malibu toimi Teron äidin ympärivuotisena käyttöautona. Eivätpä kyläläiset ihan heti osanneet arvata, että kaupan pihaan veekasin jylinän säestämänä parkkeeraavan auton kuskin paikalta nouseekin vanhempi rouva! Kauppakassit sai tarvittaessa toimitettua kotiin hyvinkin ripeästi…

Pieneistä pitäen

Itse olen ollut aivan pienestä saakka kiinnostunut jenkkiautoista. Heti piirtämään opittuani tuhertelin pääasiassa jenkkiautoja. Kun olin vielä nuori, ala-asteen ensimmäisillä luokilla, oli isälläni tuolloin Plymouth Belvedere ‘63 ja ukillani Mercury ParkLane ‘66. Ukillani oli tuon Mercuryn jälkeen useampia 80-luvun Oldsmobileja, jossain välissä Chrysler New Yorker ‘81 ja viimeisimpänä vuoden 1984 Buick Electra. Itseäni varsinkin 50-60-lukujen sekä 70-luvun alkupään muskelit ja suuret fullsizet ovat aina kiinnostaneet.

Niinpä aikaan alkoikin oman jenkin etsiminen. Halusin jonkin kompaktin kaksiovisen, jossa olisi V8-moottori ja automaattivaihteisto. Ja jolla voisi ajaa ympäri vuoden. Sen ei tarvinnut olla katujen nopein raketti, eikä näyttelykuntoinenkaan, mutta ei mikään pommikaan. Harkinnassa olivat muun muassa Dodge Dart ja Mirada sekä Plymouth Valiant ja Duster. Siis suhteellisen yksinkertainen auto, jolle voisi itsekin jotain tehdä. Budjettiin sopivaa autoa ei kuitenkaan tahtonut löytyä, mutta koska jenkkiä silti teki mieli, nousi yhdeksi vaihtoehdoksi neliovinen Dodge Aspen. Ne olivat edullisia ja tarjontaa riitti laidasta laitaan. Joitakin pommeja kävin katsomassa, kunnes lopulta Pieksämäeltä löytyi vuoden 1980 Aspen. Kaupat tehtiin samantein, syyskuussa 1999.

Aspen oli hienossa kunnossa niin sisältä kuin päältäkin. Tekniikkana autossa oli 225-kuutiotuumainen kuutoskone ja 3-vaihteinen automaatti. Eihän se ollut kaksiovinen veekasi-jenkki, mutta kuitenkin eka oma jenkki! Aspenilla ajelin läpi talven, mutta koko ajan mielessä oli 2-ovisen V8-jenkin hankkiminen…

Keväällä 2000 kuulin kaveriltani kylillä liikkuvasta Chevrolet Malibusta, joka kuulemma oli myytävänä. Olin kyllä nähnyt auton useampaan otteeseen kylän kauppojen ja pankkien pihassa, mutta en sen kummemmin siitä mitään tiennyt. Huhuja olin kuullut, että jotakin Corvetten tekniikkaa siinä on. Samalla alueella auton myyjän Teron kanssa kun asuttiin, sovin tapaamisen. Menimme tyttöystäväni Päivin kanssa katsomaan Malibua siltä pohjalta, että tuskin mitään kauppoja syntyy, se kun ei ollut kuitenkaan aivan sitä mitä me etsimme. Hintakin olisi varmasti moninkertainen budjettiimme nähden. Ja muutenkin se olisi ehkä liian hieno ympärivuotiseksi käyttöautoksi?

Lyhyehkön koeajon jälkeen Malibu alkoi kuitenkin vaikuttaa varsin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Se näytti olevan kaikin puolin asiallisessa ja siistissä kunnossa. Ja etenkin suorituskyky oli jotain aivan muuta aiemmin omistamiini autoihin verrattuna. Seuraavina öinä ei tahdottu kumpikaan saada unta, kun Malibu pyöri mielessä. Hinta oli reilusti yli budjettimme ja mielessä kävi jos jonkinlaista suunnitelmaa rahojen kasaan haalimiseksi. Lopulta kaupat syntyivätkin, kun Päivin Golf kelpasi vaihdossa. Pian tämän jälkeen Aspen saatiin myytyä pois.

Totta, eihän 1979 Malibu suoranaisesti kuulu aiemmin mainittuun ryhmään, ei ikänsä eikä kokonsa puolesta, mutta jokin siinä vain kolahti, kun kävimme sitä ensikertaa katsomassa.

Etelään

Vuoden 2000 syyskuussa muutimme töiden ja Päivin opiskeluiden perässä Ylämyllyltä Vantaalle. Tällöin kävi yhtä selvemmäksi, että Malibua ei tarvitsisi käyttää talvisin, koska julkinen liikenne toimi sen verran tehokkaasti. Lisäksi katujen suolaaminen oli jotain aivan uskomatonta verrattuna Joensuun seudulle – ei siinä suolamössössä tehnyt mieli ajaa.

Vantaalla asuessamme hankin Malibuun Ruotsin peruja olleiden “euromallisten” takavalojen tilalle “jenkkimalliset”, kokopunaiset takavalot. Auto sai enemmän amerikkalaista ilmettä. Valojen löytäminen ei ollut helppoa, niitä etsittiin kotimaan lisäksi netin kautta amerikkalaisilta Malibu-harrastajilta. Samoihin aikoihin ostin Malibuun uudet American Racingin vanteet Cooper Cobra renkain.

Eräässä vaiheessa oli tarkoituksena laittaa lokasuojiin kromikaaret. Löysinkin sarjan hyväkuntoisiä käytettyjä, jotka myös ostin. Olivat olleet tiettävästi saman vuotisessa 4D Malibussa. Kun sitten aloin sovittaa niitä paikalleen, niin huomasin, etteivät takakaaret istuneetkaan täydellisesti. Kaksi- ja neliovisen takakaaret ovat siis erilaiset.

Ovien alareunoissa oli ruostevaurioita, jotka päätin korjauttaa. Samalla kyljet maalattiin pokkauksista alaspäin yhtenäisen värisiksi.

Malibu on meinattu ostaa minulta parikin kertaa, vaikkei se ole ollut edes myynnissä. Toisella kerralla eräs henkilö soitti ja kyseli omistanko Terolla joskus olleen Malibun ja olisiko se mahdollisesti myytävänä. Malibu ei kuitenkaan olllut silloinkaan, kuten ei ole edelleenkään kaupan. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä jos joku riittävästi rahaa tarjoaa…

Teksti Jarno Kallinen ja Jari Sjöman, kuvat Jari Sjöman